Kaksplus.fi

perjantai 30. syyskuuta 2016

Muistoja Pikkuveljen ensimmäisiltä viikoilta

Eilen illalla sängyssä pyöriessä jostain mieleen tuli yhtäkkiä Pikkuveljen ensimmäiset viikot. Mieleen tuli se onnellisuus, ja ilo mitä saatiin kokea pienen rakkaan nyytin syntymän jälkeen. Toisaalta, hyvin äkkiä mieleen muistui myös ne nyt pieneltä tuntuvat vastukset, jota matkalle sattui vähän turhankin monta. Näin jälkikäteen nuo vastukset tosiaan tuntuu pieniltä ja yksittäisinä ne aika pieniä olikin, mutta silloin kun hormonien myllertäessä yritti selvitä eteenpäin, ei ne tuntunut aina niin pieniltä jutuilta. Varsinkaan kun, vastuksia tuli tosiaan aika monta. 

Kirjottelen näitä itselleni muistoksi, jotta joskus voisin palata noihin reilun puolentoistavuoden takaisiin viikkoihin tämän kirjoituksen myötä. En halua pelotella tällä postauksella ketään. Oikeastaan nämä kaikki oli sellaisia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, joten ei auta kuin toivoa ettei jatkossa satu mitään tällaista vauva-arjen aloitusta (jos siis joskus vielä saamme pienen nyytin).


Pikkuveli syntyi suunnitellulla sektiolla, rv 38+2. Syntymän hetki oli ihmeellinen, olimme onnellisia. En kuitenkaan tuntenut mitään ylitsevuotavaa rakkautta pientä kohtaan. Se rakkaus syttyi pikkuhiljaa tuntien ja päivien kuluessa, sitten kun oma vointi alkoi parantua leikkauksen jälkeen.

1. Sektio oli sujunut hyvin, mutta heräämössä ollessa verenvuoto ei alkanutkaan loppumaan toivotulla tavalla. Jouduin viettämään useita tunteja heräämössä, ja kohtua paineltiin noin vartin välein. Se painelu tuntui todella k-i-p-e-ä-l-t-ä. En saanut ruokaa, koska oli riski joutua uudestaan leikkaukseen. Vauva kävi kätilön kans pienen hetken mun luona, noin 5-10minuuttia. Olisin halunnut vauvan ja miehen luokse synnyttäneiden osastolle, mutta en päässyt. Lopulta pääsin noin 6,5 tuntia vauvan syntymän jälkeen osastolle, ruokaa sain vasta noin 12 h leikkauksen jälkeen. Siihen mennessä olin juonut vain vähän mehua ja proteiinipirtelöä. Tämä tapahtui siis keskiviikkona.


2. Kotiinlähtötarkastus tehtiin jo hyvissä ajoin lauantaina, vaikka ei vielä tiietty milloin päästään kotiin. No, eipä päästy silloin lauantaina eikä, eikä sunnuntainakaan. Tuossa kotiinlähtötarkastuksessa lääkäri kuuli vauvan sydämestä sivuäänen. Sydänultraan päädyttiin lopulta kahdesti, lauantaina ja maanantaina. Lisäksi mitattiin vauvalta verenpainetta (neliraajapaineet) monta kertaa, useampana päivänä. Lopulta mitään erityistä ei kuitenkaan löytynyt.

3. Rautatiputus. Synnytyksen jälkeen menetin sen verran paljon verta, ja hemoglobiini oli niin matalalla, että lääkärit päättivät laittaa rautatiputuksen. Mulla on huono tasapaino, joten lääkäri ei halunnut ottaa riskiä mun kaatuilusta kotona pikkuisen kans.


4. Sinivalohoito, vol 1. Lauantai-iltana olisi ollut mahdollisuus päästä kotiin, mutta vauvan bilirubiiniarvot oli kohonnut liian paljon. Hänet laitettiin sinivalohoitoon. eli vuorokaudeksi vaippasillaan lampun alle. Patjana oli semmonen lämpöpatja, jottei pieni palellu. Silmäsuojat pidettiin päässä, jottei silmät vaurioidu siitä valosta. Vauvan piti olla kerrallaan vähintään kolme tuntia valossa, sitten sai ottaa maksimissaan puoleksi tunniksi rinnalle / vaipanvaihtoon. 

5. Kotiuduttiin maanantaina päivällä, eli vauvan ollessa viiden vuorokauden ikäinen. Saman viikon keskiviikkona päädyttiin takaisin sairaalalle, tällä kertaa lastenosastolle sinivalohoitoon (vol 2) kun bilirubiinit olivat taas koholla. Siellä vietettiin vuorokausi. Tämän reissun aikana mun jälkivuoto voimistui yhtäkkiä todella paljon. Olin ihan hädissäni, kun vuotoa vain tuli ja tuli...


6. En oo ihan varma missä järjestyksessä nämä kaikki tapahtui, mutta jossain välissä sektiohaava alkoi pullistua yhdestä kohdasta. Se tuntui epämiellyttävältä ja mua pelotti, että haava aukeaa siitä kohdalta ja alkaa tulehtua. (Mulla on kerran aikaisemmin tulehtunut pohjeleikkauksen jälkeen haava tosi pahasti, silloin en edes tuntenut kipua eikä mulla ollut kuumetta.). Käytiin näyttämässä haavaa päivystyksessä, mutta asialle ei tehty mitään.

7. Vauvan bilirubiiniarvot laski joka kerta hienosti sinivalohoidolla, mutta yhtä hienosti ne myös kohos uudelleen. Päädyttiin siis vielä kolmannen kerran sinivaloon, tällä kertaa toiselle lastenosastolle (tuolle osastolle isä ja esikoinen eivät saaneet tulla, koska esikoinen oli flunssassa ja sielä osastolla hoidettiin muun muassa syöpälapsia).


8. Jälkivuoto ei ottanut hiipuakseen ja kipu alkoi tuntua supistusmaisena kipuna alavatsalla. Kuume nousi, joten päädyin paikalliselle päivystysvastaanotolle. Ennen tätä reissua olin muuten yhtenä yönä käynyt jo päivystyksessä kovan vuodon ja kipujen takia. Ensimmäisellä reissulla noin viiskymppinen lääkäri totesi, että kyllä sitä vuotoa kuuluukin tulla. No jees, niin kuuluu, mutta ei kai holvaamalla?! Kuumeen noustua päädyin siis uudestaan päivystykseen ja silloin tulehdusarvot oli kohonnut ja mulla todettiin kohtutulehdus ja pissatulehdus. Onneksi selvisin pelkällä tablettihoitoisella antibioottikuurilla, ei siis tarttenu mennä osastolle antibioottitiputukseen.

Huhhuh, olikohan ne siinä kaikki? ;) 

Jälkikäteen sain kuulla ystävältä, että synnyttäneiden osastolta olisi mahdollisesti voinut saada kotiin sinivalopeiton. Ei olisi tarvinnut siis mennä lastenosastolle sinivalohoitoa varten. Tästä mahdollisuudesta ei ilmeisesti tiedetty lastenpäivystyksessä, jossa kävimme siis kontrolloimassa bilirubiiniarvoja ja sieltä meidät ohjattiin osastolle valohoitoon.

Aika on onneksi kullannut muistot. Tällä hetkellä nuista viikoista on päälimmäisenä mielessä onni, vaikka nuo ikävämmätkin asiat muistui mieleen.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Jotain hyvää pitkästä flunssasta - tutti jäi pois

Onneksi Pikkuveljen pitkään kestäneestä flunssasta on ollut jotain hyötyäkin, nimittäin tutti jäi vihdoin pois käytöstä. Aika pitkään Pikkuveli käyttikin tuttia vain unille mennessä ja joskus ison harmituksen tullessa.

Tämän kertaisessa flunssassa tukkoisuus on ollut niin pahaa, ettei Pikkuveli ole voinut syödä tuttia. Aluksi hän yritti nukkumaan mennessä ottaa tutin, mutta hyvin pienen hetken jälkeen huomasi sen imemisen olevan mahdotonta, joten antoi tutin pois. Nyt poika ei ole enää niin tukkoinen, mutta ei oo annettu tuttia takaisin, kun siitä ois muutenki tarkotus luopua lähiaikoina (Pikkuveljellä on tällä hetkellä ikää 1v8kk). Saatiinpahan tutti helposti pois, kiitos flunssan! Ei tarttenu alkaa miettiä mitään tuttien viemisiä oravavauvoille, eikä myöskään tarttenu kuunnella sitä lohdutonta itkua kun ei saakaan enää tuttia unille mennessä. No, on me kuunneltu itkua unille mennessä, kun pieni potilas ei vaan haluais nukkua. :D


Nyt kävin keräilemässä kaikki tutit takin taskuista, hoitorepusta ja laukusta (yks luuraa vielä makuuhuoneessa, mutta kun poitsu nukkuu sielä päiväuniaan, niin en hakenut sitä) ja tämän kuvan ottamisen jälkeen heitin kaikki roskiin. Eipähän tuu kiusausta antaa tuttia pojalle, jos hän esimerkiksi sattuisi sellaisen jostain löytämään.

Isoveli taisi aikoinaan luopua tutista vähän samalla tyylillä. Silloin tutti unohtui kotiin kun lähdettiin mummulareissulle, eikä viitsitty ostaa enää uutta. Ei puhuttu tutista mitään, joten niin se vain muutaman hankalamman nukutuskerran jälkeen unohtui. Kotiin tullessa keräilin vaan äkkiä kaikki tutit piiloon, ja heitin roskiin.

Miten teillä on tehty tutista luopuminen? Minkä ikäisenä tutista on luovuttu?

maanantai 19. syyskuuta 2016

Enterorokko ja korvatulehdus taaperolla

Pikkuveli on sairastellut oikeastaan koko syksyn flunssaa. Välillä flunssa ehti jo parantua (ja me miehen kans mielissään hurrattiin, että kerranki päästiin ilman korvatulehusta), mutta tautipa palas taas takasin viime viikolla. Perjantaina poika oli jo niin hyvässä kunnossa, että hän oli päivän hoidossa, mutta viikonlopun aikana räkäisyys taas palasi. (Soutaa huopaa, ei pysy itekään peräsä millon mikäki tauti on alkanu!) Koko viikonlopun ajan Pikkuveli oli tosi kiukkuisen ja kipeän olonen ja lopulta sunnuntaina huomattiin, että pojan polvitaipeissa on iho ihan rakkuloilla, osittain rikki jo. Illalla hänelle nousi lämpöäkin ja päätettiin, että aamulla ei mennäkään hoitoon vaan lääkärin pakeille.

Sunnuntain ja maanantain välinen yö oli katkonainen (unisaldo jäi heikoksi varsinkin mulla), välillä annettiin pienelle lisää lääkettä ja vähän ruokaakin kun iltapala oli jäänyt turhan vähäiseksi. Yleensä Pikkuveli nukkuu yönsä suhteellisen hyvin myös flunssan aikana, kun huoneessa on riittävän kosteaa. Nyt ei auttanut kostea ilmakaan, vaan poika nukkui levottomasti vähän väliä heräten (ja herättäen toki samalla vanhemmatki, onneks Isoveli sentään nukkui läpi yön heräämättä).


Mentiin heti aamulla omalle terveysasemalle, ja noion tunnin jonotuksen jälkeen päästiin lääkärin vastaanotolle. Yön aikana kasvoilla olleet pienet näpyt olivat muuttunu rakkuloiksi ja lääkäri sanoi taudin olevan enterorokkoa. Tuosta taudista on kai joskus käytetty nimitystä suu- ja sorkkatauti, näpyt kun yleensä ilmestyy suuhun, käsiin ja jalkoihin. Enterorokolla ei kuitenkaan oo mittään tekemistä eläinten suu- ja sorkkataudin kans. Enterorokkoon ei myöskään valitettavasti oo mitään hoitokeinoa, joten ei auta kuin ootella rakkuloitten paranemista. Onneks nuo polvitaipeitten pahannäköiset rakotkaan ei tunnu haittaavaan poikaa kovin pahasti, ei hän ainakaan koske niihin vaikka onkin välillä pienen hetken ilman housuja.

Enterorokon lisäksi pojan korvia tsekatessa löytyi myös tulehdus molemmista korvista. Se onkin jo neljäs korvatulehdus tällä pojalla tämän kalenterivuoden aikana. Helmikuussa, huhtikuussa, heinäkuussa ja syyskuussa korvatulehdukset, välissä tulehdus on parantunut. Voi äitin pientä reppanaa! Saatiin siis jälleen kerran antibioottiresepti ja lääke haettiinkin samantien apteekista. Kuulemma korvakontrollissa noin neljän viikon päästä voidaan keskustella korvien putkituksesta. Neljä korvatulehdusta vuoden sisällä on kuulemma semmonen määrä, jonka jälkeen putkitusta voidaan harkita. Ja varsinkin kun kyseessä on alle kaksivuotias, niin eiköhän ne putket laiteta. Tällä pojalla kun kaikki flunssat tuntuu päättyvän korvatulehdukseen.



Isovelikin sairasti alle kaksivuotiaana useamman korvatulehduksen, mutta ei ihan näin paljoa kuitenkaan. Hän oli kotihoidossa lähes kaksivuotiaaksi asti. Pikkuveli meni hoitoon heti 1-vuotissynttäreitten jälkeen kun aloitin opiskelun, ja hän onkin sairastanut aika paljon tämän vuoden aikana. Ymmärrettävästi lapsi saa hoidosta tauteja muilta lapsilta ja sairastaa näin enemmän, kuin jos hän olisi kotihoidossa. Jos siis olisi mahdollisuus pitää lapset kotihoidossa, se kannattais valita. Pääsis ehkä vähemmällä sairastelulla.

Onko sulla kokemusta lasten enterorokosta? Entä korvien putkituksesta?

perjantai 16. syyskuuta 2016

Vaunuverho Verson puodin Virta-trikoosta

Ompelujutut ilmeisesti kiinnostaa teitä, joten esittelenpä teille viimeisimmän ompelukseni; vaunuverhon. Villa & Villa -blogista löydät hyvän ohjeen, jos innostut itsekin ompelemaan.

Ylitin itseni ja ompelin siskolle vaunuverhon, En ollut ikinä koskaan laittanut sirkkarenkaita, mutta olin kyllä kuullut juttuja miten surkeesti ne pysyy trikoossa kiinni. Siksipä meinasin tyystin kieltäytyä, kun sisko pyysi ompelemaan vaunuverhon juurikin trikoosta. Hän oli ihastunut Verson puodin ihanan keltaiseen Virta -trikooseen ja halusi vaunuverhon siitä.

Vaunulenkillä. Nämä vaunut on Teutonian Spirit S3, tuo kuomun aukko on aika kapea.

Lopulta innostuin kuitenkin asiasta niin, että tilasin Verson puodilta kangasta, Ipanaiselta kasan monitoimirenkaita, hain Kärkkäiseltä sirkkarenkaita ja Eurokankaasta toiselle puolelle valkoista trikoota ja solmimisnauhaa. Kaikkien tarvikkeiden haalimisen ja kankaiden pesun jälkeen sekä kaavan piirtelyn jälkee itse ompeleminen oli nopeeta hommaa ja valmista syntyi yhden ompelukerhoillan aikana.

Kannatti ryhtyä hommaan! Sekä minä että sisko ollaan molemmat tyytyväisiä lopputulokseen :D Nyt pitäs kuulemma ommella lopuista kankaista turvakaukaloon samanmoinen, sen aukko kun on niin erilainen kuin tuo vaunujen aukko. Onneks tuo nyt ommeltu verho sentään sopii ratasosan kanssa, ei tartte kolmea verhoa ommella yhelle käyttäjälle! Näin kun ite tekee, saa just sopivan verhon niihin vaunuihin, joihin haluaa. Jos nuihin Teutonioihin ois ostanut valmiin verhon jostain lastentarvikeliikkeestä, se olis varmasti ollut liian leveän mallinen. Ja nyt mulla on kaava valmiina siltä varalta, että tartten vaunuverhoa joskus ite, meillä kun on samanlaiset rattaat itellä :D

Ratasosaan tämä verho asettuu vähän paremmin kuin tuohon vaunukoppaan.

Jatkossa taidan kuitenki ommella puuvillakankaasta vaunuverhoja, ne mitä ompelen. Eipähän tartte niin ressata sirkkarenkaiden pysymistä, vaikka on kai ne pysyny vielä paikallaan tuossa Virta-verhossa. Ainakaan ei oo tullut vihaista soittoa! ;)

Kiitos kuvasta, siskoseni. Ja kiitos kun "yllytit" mut taas kerran ylittämään itteni. Mukavia vaunulenkkejä pikkuneitosen kans <3

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Äidille ommeltua

Aika kauan kerkesin suunnittelemaan hupparin ompelua itelleni. Mun vaatekaapissa ammotti pitkään tyhjä aukko vähän pitemmän mallisen hupparin paikalla, mutta eipä ammota enää. Vihdoinkin reilu viikko sitten sain haaveen toteutettua, ja tässä näette lopputuloksen. Kankaana tässä hupparissa käytin mustavalkoista (mitäpä muutakaan? ;) Noshin Fantasia-joustocollegea. Tosin päädyin käyttämään oikeana puolena kankaan nurjaa puolta, koska sieltä löytyi niin kaunis eläväinen pinta. Pieniä langannousuja on tullut tuohon kankaan pintaan ahkeran käytön aikana, mutta eipä ne liiemmin erotu tuolta kun pinta ei ole sileä.


Kaavana mulla on tässä peruspaidan kaavasta Tehtaamo-blogin ohjeitten avulla muokkailtu hupparikaava. Tuo paidan kaavan olin alunperin muokkaillut Onion 2035 -mekkokaavasta. Eli tässä nyt monien muokkailujen lopputulos, yllättävän hyvä tuli joka tapauksessa. Käytin hupun piirtämisessä apuna miehen hupparin huppua, sen kaava on Joka tyypin kaavakirjasta. Aika paljon piti kyllä muokkailla tuota huppua, jotta sain siitä mulle sopivan.

Halusin huppariin mukaan pienenä yksityiskohtana nahkaiset nauhanreiät. Tein ompelukoneella tikkaamalla neliönmalliset "napinlävet" ja ompelin sitten siihen reiän ympärille pienet nahkapalat. Ne ei kyllä kovin paljoa näy tuossa valmiissa hupparissa ja lisäksi napinläpien sijainti tuli vähän liian lähelle keskietua.



Unohdin käyttää tukikangasta apuna vetoketjun kiinnityksessä, joten kangas venyi ompelun aikana ja nyt vetoketju vähän kupruilee. En jaksanut alkaa purkuhommiin, joten ei auta kuin sietää tuo kupruilu. Ens kerralla muistan käyttää tukikangasta.

Alun perin mulla oli suunnitelmissa musta resori hihansuihin ja helmaan, mutta lopulta päädyin käyttämään tuota samaa joustocollegea resorin tilalta, enkä voisi olla tyytyväisempi. Nyt ei ala hihansuut lörpöttää pitkienkään pesuvälien aikana. Hupparin yleisilme on mun mielestä näin rauhallisempi, ja se sopii mulle hyvin.

Tämän hupparin ompelu oli oikein onnistunut kokemus, taidanpa ommella joskus toisenkin! Täytyy vaan ensin ommella muita ompeluksia pois jonosta ja hankkia jotain makiaa kangasta, taas kerran.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Mitä kuuluu taaperolle?

Huomasin tuossa yhtenä päivänä kun iloitsin Pikkuveljen puheenkehityksestä, että voisin kirjoitella postauksen taaperon kuulumisista. Jää sitten muistiin vähän asioita myös tältä toiselta ikävuodelta liittyen Pikkuveljen kehitykseen ja lempparijuttuihin.
Viime viikkojen aikana Pikkuveli on alkanut puhua entistä enemmän. Jo parin kolmen kuukauden ajan sanavarastoon on kuulunut mamma eli maito ja anna (tuo anna tulee kyllä tosi vaativasti!). Viime viikkojen aikana mukaan on tullut myös lissää, vauva ja pappa (mun isää kutsutaan meillä papaksi). Muutaman kerran kuultuja sanoja ovat isi, ätti, kengät, päälle sekä puu eli puuro. 

Eilen huomasin, että nyt Pikkuveli on myös oppinut sanomaan ei, aikaisemmin hän osasi too-sanan, joka on onneksi muuttunut nyt joo:ksi. Yleensä kai se menee niin, että lapset oppii ensin sanomaan ei, kun sitä niin paljon hoetaan heille. :D Yhtenä päivänä kysyin Pikkuveljeltä: "Ootko mun kulta?" niin hän vastasi mulle "Joo!" ja hykerteli onnellisena. Mun sydän sulaa tuon pikkuvesselin kans <3



Pikkuveli on kova kiipeilemään ja painimaan Isoveljen kans. Mahottoman tärkeitä ja rakkaita toisilleen nuo veljekset. He ovat nykyään samalla perhepäivä hoitajalla hoidossa, mikä on tosi mukavaa meiän kaikkien kannalta. Isoveli tukee ja rohkaisee pikkuveljeään. He leikkivät yllättävänkin rauhallisesti yhessä (toki riitojakin leluista yms välillä syntyy, eihän niiltä voi välttyä!).

Ruokailut on nykyään aika sotkusia, koska Pikkuveli haluaa syyä ite. Etenkin hihat sotkeentuu helposti kun hän haluaa pyyhkiä suupielistä ruuat pois joka lusikallisen jälkeen ja ehtii tekemään sen hihallaan jo ennen kuin aikuinen pyyhkii paperilla. Varsinainen hienohelma ;) Lähes kaikki ruoka uppoaa, joten enää ei tarvi suunnitella perheen ruokailuja niin, että ruuat menis alas myös pienimmälle. Tarkotan siis, ettei ruuan tartte olla erityisen kosteaa tai sileää. Kaalilaatikko ei maistunut kummallekaan pojista, mutta he maistoivat sitä kuitenkin.

Kuten postauksen kuvista huomaa, Pikkuveljen hiukset on leikattu. En ois millään raaskinut leikata niitä ihania kiharoita pois, mutta hiukset alko olla jo vähän epäsiistit. Äitin vauva katosi ja tilalle tuli iso poika. Nyt niihin on jo ehtinyt tottua.


Nyt pitää siirtyä taas takaisin opiskelujuttujen pariin (miksköhän tää blogi innostaa enemmän kuin koulu?). Pitäis myös yrittää jaksaa polkea kuntopyörällä ja tehä muitakin kuntoutusta edistäviä liikkeitä. Ostettiin pari päivää sitten meille kuntopyörä, käytettynä muutamalla kympillä. Jospa nyt saisin polven ja reiden kuntoutumaan niin, että pääsen joskus taas kävelemään!

Edit: muutama pojan sanavaraston sana pääsi tietysti unohtumaan, joten lisään ne tähän vauvakirjaa varten: kakka, mennää, ei näy.