Kaksplus.fi

maanantai 30. tammikuuta 2017

Erilainen, mutta kuitenkin ihan tavallinen äiti

Viime aikoina oon pohtinut jonkun verran erilaisuutta, vammaisuutta ja äitiyttä. Vammainen on muuten semmonen termi, jota en oikein tykkää käyttää. Sillä on liian negatiivinen kaiku, semmonen haukkumasana -fiilis tulee vaikka eihän sen pitäis olla sitä. Vammaisuutta on monenlaista; liikuntavammaisuutta, erilaisia kehitysvammoja ynnä muuta. Itse koen, että olen liikuntarajoitteinen, en liikuntavammainen. Kirjoitin vammastani eli cp-vammasta postauksen jo blogin alkuaikoina, joten jos haluat, voit tutustua aiheeseen tarkemmin lukemalla tämän tekstin. Oon liikkumistavoiltani erilainen, mutta kuitenki ihan tavallinen. Mun liikuntarajoite näkyy väistämättä myös arjessa (aiheesta postaus täällä) ja vaikuttaa osaltaan äitiyteen, koska en voi tehdä lasten kans kaikkia asioita ja meiän arki on vähän erilaista. 

En haluais pohtia asioita siltä kannalta, mitä en voi tehdä, vaan ennemminkin miettiä vaan niitä juttuja jotka onnistuu ihan normaalisti. Positiivinen ajattelu auttaa tässäkin asiassa, vaikka en toki halua kieltää tosiasioita eli sitä, että en voi tehdä kaikkea. Valitettavasti viime kuukausien aikana mieli on väkisinkin kääntynyt miettimään niitä negatiivisia juttuja, kun en oo pystynyt tekemään sitäkään vähää mitä aikaisemmin.

Tämä kuva on viime kesältä, Pikkuveljellä vielä ihanat kikkarat <3 Tuli ikävä kesää kun katselin kuvia.

En onnekseni oo koskaan joutunu kohtaamaan mitään kovin suuria ennakkoluuloja äitiyttä kohtaan, mitä nyt joka kerta tuijotetaan kun kuljen lasten kans julkisilla paikoilla. Tuijotus on semmonen, että siihen oon jo tottunu aika hyvin, vaikka ei kai siihen pitäis joutua tottumaan? Kukaan ei oo koskaan tullu sanomaan mulle mitään typerää, eikä lääkäritkään oo sanonu äitiysneuvolassa tai muualla mitenkään loukkaavasti. Onneks!

Oon ollut liikuntarajoitteinen pienestä pitäen, joten oon oppinut ratkomaan äitiyteen ja lastenhoitoon liittyvät asiat liikuntarajoitteisena. Lapset ovat oppineet siihen, miten äiti toimii ja miten isi toimii. En oo kyllä huomannut lasten käytöksessä mitään eroa suhteessa siihen ovatko he isin vai äidin kans, yhtälailla juoksevat mua karkuun! ;)

Mitä ajatuksia tämä aihe sinussa herätti? Haluatko kysyä multa jotain liikuntarajoitteeseen tai äitiyteen liittyvää? Voit laittaa mulle sähköpostia (osoite löytyy "Ota yhteyttä"-välilehdeltä), jos et halua kysyä kommenttiboksissa.

20 kommenttia:

  1. ❤ ihana olet! Mitä sitten jos jalat ei toimi kunnolla, kun kuitenkin kädet ja pää toimii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Niimpä, en mää jaloilla kasvata lapsia, kyllä siihen aivoja tarvitaan ;)

      Poista
  2. Ihana postaus! Ja olen niin samaa mieltä, että positiivinen asenna on se mikä kantaa. <3 Viis siitä mitä muut ajattelee, kunhan ite tietää missä mennään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oma asenne kyllä ratkaisee aika paljon. Ei toki oo mun asenne aina kohdillaan, mutta se positiivinen mieli ois hyvä pitää pinnalla.

      Poista
  3. Oot upea äiti ja vaimo perheessäsi, ihana ystävä ja taitava käsistäsi! :) <3 Niin positiivinen perusluonne, eikä ihmekään, jos välillä meinaa mieli painua alas, kun olet nyt ollut pitkään kipeä. Ihana postaus oli vaunuverhosta, SE ON HUiPP<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 On ilo ommella jotain hyödyllistä ja toivottua, varsinkin jos lopputuloksesta tulee tykätty. :)

      Poista
  4. Ihana sinä ❤
    Paljon positiivisia ajatuksia sinne. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Terhi! Jotenkin tosi kannustava tuo toivotus. <3

      Poista
  5. Sun blogia ja kommentointia seuranneena susta saa todella positiivisen kuvan ihmisenä! Musta on ihana, että tuo esille, että vammaisuuttakin on erilaista ja eriasteista. Itse en edes tiennyt ennen sun blogin lukemista, että esimerkiksi cp-vamma voi olla vastaava kuin sulla. Oon aina siitäkin luullut, että ovat vaikeasti vammaisia. Tämmöiset blogit on just siksi nii mahtavia, että ne murtaa ennakkoluuloja todella hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Häkellyin ihan kun luin tämän kommentin. Ilmeisesti oon ainakin joten kuten onnistunut tavoitteessani kun osaltani haluan olla murtamassa ennakkoluuloja vammaisuutta ja liikuntarajoitteita kohtaan. Kiitos Laura!

      Poista
  6. Sä olet kyllä blogin perusteella tosi ihana tyyppi <3 Ja toi sun asenne, se on tärkein <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos, olipas kauniisti sanottu. Ihan punastuin. Asenteella on kyllä suuri merkitys kaikkeen, sitä ei voi kieltää.

      Poista
  7. Hei, olet tosi rohkea kun uskallat kirjoittaa tänne elämästäsi. Ymmärrän täysin mitä koet, minun mielestäni kaikilla on oikeus kokea olevansa rakastettu, kaikilla on oikeus hankkia lapsia, olet todella rohkea kun olet uskaltanut kokea lapsiperheen ihmeellisyyden vammastasi huolimatta. Maailma on vain ikävä kyllä sellainen että ihmiset jäävät tuijottamaan ja ihmettelemään kaikkea erilaisuutta ja "tavallisuudesta" poikkeavaa, mutta mitä kukaan meistä on enää määrittelemään mikä on "normaalia".. voimia ja jaksamisia sinulle ja hyvää kevään odotusta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, anonyymi. Tänään just käytiin kaupassa avustajan kans, mulla oli pyörätuoli apuna. Joku vanha mies jäi tuijottamaan mun perään vaikka kuin kauan, eikä mulla ollu ees lapsia mukana. Ei ollu kai ennen nähny pyörätuolia! :D

      Niin, eihän kukaan voi sanoa mikä on normaalia ja mikä ei. Vaikka onhan se normaalimpaa kävellä kuin käyttää pyörätuolia apuvälineenä. Hyvää kevättä myös sulle! <3

      Poista
  8. Oot ihana ja positiivinen, tykkään lukea sinun blogia. Nää on ollut itselle ajankohtaisia aiheita pohtia kun nyt on meneillään koulussa "basic of special education" ja tänään just oli puhe, että vammaisilla on todellakin samanlaiset ihmisoikeudet ja arvot ku ns. tavallisilla ja oon ite sitä mieltä että todellakin on. Ja mikä on tavallista?

    Oon ollut itse ekan kesätyön joskus 18-vuotiaana avustajana ja hämmennyin silloin ihmisten tuijotuksesta, mutta tuijotin niitä työnantajan puolesta takaisinkin aikamoisella intensiteetillä. Olin ite jo tutustunu ihmiseen ja löytäny paljo muutakin ku rajotteita :)

    Kirjoittaisitko joskus avustajan ja sinun ja perheesi suhteesta ja onko teille tarjottu myös muuta apua, esim. perhetyötä yhteiskunnan taholta?
    Miten sun mies on kokenut sun liikuntarajoitteen ja erilaisen perheen? Näkökulmia sieltä suunnalta olis kiva kuulla myös.

    Oon onnellinen sun puolesta, kun oot saanu perheen, varmana iso voimavara. :)

    T. Tuleva sossu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, kyllä siihen tuijotukseen tottuu tosiaan vaikka joskus tuntuukin tosi pahalta, vähän ehkä riippuu omastakin fiiliksestä.

      Kiitos postausideoista, laitanpas mietintään nuo - hyviä aiheita! On mukava kuulla että tästä blogista voi myös ammattilaisille ja tuleville ammattilaisille olla iloa ja hyötyä, kiitos siis kommentista!

      Poista
  9. Hei Anniina! Törmäsin blogiisi vahingossa facebookissa ja kahlasin suurimman osan postauksistasi läpi suurella mielenkiinnolla. Hienoa, että perheen perustaminen ja pyörittäminen, opiskelu ja työnteko on onnistunut vammastasi huolimatta. Sitkeä sissi olet, ei voi kuin ihailla!
    Itse työskentelen nykyisin hoitoalalla, joten postaukset sairaudestasi, leikkauksistasi ja arjen pyörittämisestä olivat erityisen mielenkiintoisia. Lisäsin blogisi seurattavien blogien joukkoon ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Riikka, onpa mukava kuulla että innostuit lukemaan vanhojakin postauksia. Tervetuloa lukemaan jatkossakin! :)

      Sitkeydestä en niin tiiä, mutta yritän selvitä :D

      Poista
  10. Alampa seurata sinunkin blogia itse olen 3 lapsen mmc-vammainen äiti jonka lapset poika 17 myös mmc tytär 15 poika14.mulla se tilanne et vanhin opiskelee toisella paikkakunnalla ja tulee vaa viikonlopuiksi kotiin tytär on sovittu et käy 9 luokan isän luona ja jos tahtoo saa tulla äidille lukio ajaksi.ja nuorin asuu perheryhmä kodissä melko lähellä isäänsä.eli hieman erilaiset haasteet meillä nyt kun 3 teiniä räiskyy ja rätisee.Itsekin syntymästä vammainen mutta meillä näyttää siltä et äitin luona noudatetaan sääntöjä ja käytöstapoja mut iskän luota kuulee sitten täysin erilaista käytöstä.mutta en silti koe olevani mikään liian tiukka vaikka tietyistä asioista pidän ehdottomasti kiinni,kuten se ett jopa suuttumuksen voi purkaa sanoiksi ilman kiroilua minusta se ei kuulu normaaliin kanssakäymiseen ikään kuin täyte sanoiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa mukaan! :)

      Niin ne vaan tilanteet ja haasteet vaihtelee lasten kasvaessa, joskus meilläkin sitten on murrosikäisiä poikia. Haha, en jotenkin osaa kuvitella vielä niitä tilanteita! :D

      Poista

Jokainen kommentti ilahduttaa päivääni suuresti! Kiitos, kun jaksat kommentoida :)